Vaimo raapi selkäänsä. Miehen sisällä kulki hiljainen väristys kun hän vilkaisi syrjäsilmällä, mihin kohtaan naisen sormet kurottuivat, raapivat venyttäen ihoa, nyt jo elastisempaa, kumimaisempaa kuin silloin ennen. Ihoon jäi kynsistä punaiset jäljet, paitsi siihen kohtaan, joka edelleen kasvoi hiipien, levitti mustaa läikkää pitkin selkää. Siihen ei tarttunut jälkeäkään. Mies mietti jälleen kuinka oli mahdollista, ettei vaimo tuntenut läikkää. Ei nähnyt sitä koskaan peilistä. Ei aavistanut, miten se levisi hänen selässään kuin öljy, hitaasti kuukausi toisensa jälkeen.
Hän oli nähnyt mustan pisteen vaimonsa selässä ensimmäisen kerran jo kaksi vuotta sitten, syksyllä, hieman ennen sitä kun vaimo vaihtoi kesäisen avoselkäisen yöpaitansa pyjamaan. Joka ilta hän oli huomannut katseensa lukkiutuvan pisteeseen samalla, kun vaimo valmistautui sänkyyn. Vaimo oli siitä hyvillään, siitä että han katsoi naista pitkästä aikaa niin kiinteästi. He eivät koskaan puhuneet asiasta, mutta hän tiesi sen siitä, miten hän panosti ruuanlaittoon, teki pieniä yllätyksiä, joskus jopa jälkiruokia mielyttääkseen miestään. Mutta mies ei nähnyt enää vaimoaan mustan läikän takaa. Joskus kun hän puhui vaimolleen, hänelle tuli tunne, että hän puhui jollekin persoonattomalle, periksiantamattomalle, elämän ja kuoleman monumentille. Hän mietti, oliko musta aina ollut siellä, jossakin sisällä, vaimon sydämessä, sielussa, josta se nyt oli noussut pintaan katsomaan miestä jonka oli onnistunut vangitsemaan.
Vaimo napitti pyjamaansa ja mies käänsi kylkeä, häi tuijottamaan seinää silmät auki. Hän tiesi läikän leviävän vaimon selässä kiihtyvää vauhtia. Mitä suuremmaksi se tuli, sitä selvemmin hän tunsi sen läsnäolon. Se tuntui samalta kuin joskus voimalinjojen alla, hiljaiselta huminalta, joka ei varsinaisesti ollut ääni eikä tuntemus. Hän pelkäsi että voimistuessaan entisestään se alkaisi jonain päivänä huutamaan. Silloin ei enää vaimokaan voisi olla huomaamatta. Hän tiesi, että kerran vaimo palaisi itkuisena lääkäriltään, huutaisi, anoisi häntä kertomaan miksei koskaan sanonut läikästä mitään. Eikä hän voisi vastata mitään, sillä hänelläkään ei olisi muita sanoja kuin Sen ääni, musta hymni joka olisi tunkeutunut häneen jokaisesta aukosta, kietoutuen hänen sisäelimiensä ympärille, puristaen kieltä ja keuhkoja. Mies sulki silmät ja hengitti. Hän makasi silmät suljettuina vielä monta tuntia saamatta unta, hiljainen humina ympärillään.
